Woe ahistuksen ahistus! Sen nimi on Troy!
Mulle tull eilen ehtoolla Troy-masennustila. Tuntuu ettei mikään onnistu sen kanssa ja se ei ole pelkkä tunne vaan myös tosiasia.
Illalla treenasin sen kanssa keppejä ja ei mitään....ARGH! Melkoisen hinkuttamisen jälkeen onnistuneet, mutta helv...hitaat kepit...great. Häiriöherkkis piskini kiinnostui myös ohikulkuliikenteestä eniten = motivaationpuute? En tiedä... Kun saatiin jotain aikaseksi, päätin piristää sitä ja itseäni fillarilenkillä (se kun rakastaa juosta) ja niin lähdettiin. Joidenkin kilsojen jälkeen soratiellä tuli 90 asteen mutka ja Troy päätti oikaista, oikealla puolella olevasta sprigeristä huolimatta, etukautta vasemmalle sisäkurviin. No, jos takapyörä tulee etupyörän viereen on suunta vain yksi. Tässä kohtaa se oli myös lenkin suurimman lätäkön sijaintipaikka. Makasin rähmälläni lätäkössä, pyörä solmussa, käsi verillä, pakara hoosiannaa huutaen. Vide, että koiraa ei just enempää voi rakastaa kuin tuona hetkenä :o/ .
Kaiken tämän riemun keskellä mietin, että mitä ihmettä teen sen kanssa? Kaikki mihin sen kanssa ryhtyy muuttuu sonnaksi ennenpitkää, niinku vaikka paimennus. Viimekesänä ihan suvereeni, nyt silkka lihaa syövä, kuolaava saalistaja. Toko tehdään toisella korvalla ja pää pyörii kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin, kaikki pitää nähdä ja kuulla. Tekis mieli pistää se tarhaan, unohtaa se sinne vaikka vuodeksi, miksei vaikka kymmeneksikin ja katsoa sitten jaksetaanko me toisiamme.
The monster!